Polyamoristen suhtautumisesta monogamiaan

”Kyllä me polyamoriset ihmiset ollaan niin paljon parempia kuin te monogaamiset”

Tällaiseen ennakkoluuloon törmäsin jokin aika sitten sosiaalisen median keskustelussa. Eräs henkilö oli kuunnellut polyamoristen ihmisten podcastia, mikä oli edennyt siihen, että polyamoriset olivat alkaneet keskustella heidän paremmuudestaan verrattuna yksisuhteisiin ihmisiin. Keskustelija kysyi, onko tämä todella vallitseva ajatusmalli polyamoristen keskuudessa. Kuulemani mukaan tämä käsitys ei suinkaan ole harvinainen, mikä osaltaan hämmentää minua. Itse vertasin keskustelussa kyseisen ennakkoluulon olevan samaa tasoa kuin että homot pitäisivät itseään parempina ihmisinä kuin heterot tai toisinpäin. Tai kotiäidit pitäisivät itseään parempina kuin uraäidit, tai toisinpäin. Ymmärsitte vertaukseni käsittämättömyyden. Tällainen suhtautuminen liittyy omiin pelkoihin ja asenteisiin.

Ymmärrän yksittäisiä tekijöitä, mitkä tämän kaltaiseen suhtautumiseen voi liittyä. Kuten esimerkiksi itse monisuhteisena kohtaamat ennakkoluulot yksisuhteisten puolelta, jolloin niihin on helppoa ja turvallisen tuntuista vastata samankaltaisesti. Myös käsitys siitä, että yksisuhteiset eivät olisi käsitelleet samalla tavalla moraalikäsitystään liittyen ihmissuhteisiin ja rakkauteen, ei välttämättä ole kaukaa haettua ja antaa tunteen, että itse polyamorisena olisi asian suhteen pidemmällä ja näin ”parempi ihminen”, koska eikö kaikkien pitäisi käsitellä näitä asioita, kun kerran itse olen päässyt asiassa niin pitkälle? Kyse kuitenkin useimmissa tapauksissa on tulkintani mukaan siinä, miten suhtaudumme ympärillä oleviin ihmisiin ja heidän valintoihinsa. Mikäli pelkomme monisuhteisina on esimerkiksi se, että toisinajattelijat eivät hyväksy meitä tai haluavat hyökätä meitä vastaan, on reaktio toimia myös heitä vastaan omasta positiostamme hyvinkin ymmärrettävä. Silloin selkeästi ei olla käsitelty täysin siihen liittyviä omia pelkoja. Itse suosittelen käsittelemään omaa monisuhteisuutta niin, ettei siihen toisella tavoin suhtautuvat voi sitä horjuttaa, muuttaa tai satuttaa suhtautumisellaan minua. Se vaatii lujan kuoren kasvattamista ja sinut itsensä kanssa olemista. Saatan kuulostaa kylmältä ja kovalta, mutta oman tulkintani mukaan tässä on itsetuntemuksen ydintä. Ja ymmärrän, että muuttuvissa elämäntilanteissa ja erilaisten luonteidemme takia se ei kaikille ole aina helppoa. Mutta niillä eväillä minulla ei ole mitään tarvetta itse hyökätä yksisuhteisia ja yksisuhteisuutta vastaan. Kyllä minäkin kamppailen näiden asioiden kanssa jatkuvasti. Mutta ennakkoluulojen ylläpitäminen vain vahvistaa niitä, kuunteleminen, ymmärtäminen ja keskusteleminen purkaa.

On päivänselvää, että ympäristössämme ei tule lyhyellä aikavälillä tapahtumaan niin suuria muutoksia, että kaikki ihmiset olisivat yks’kaks monisuhteisia tai että edes monisuhteisuus ei olisi niin vahva tabu. Onkin siis syytä nähdä ja kuulla eri tavalla elämäänsä jäsentävien, eri tavalla rakkauskäsityksiin ja ihmissuhteisiin suhtautuvien näkemyksiä. Seuraavan blogikirjoitukseni aihe tulee käsittelemään polyamorisena ihmisenä monogaamisen ihmisen tapailua ja suhtautumista siihen, mutta seuraavassa kohdassa haluan enemmän keskittyä viime aikoina poliittisessakin keskustelussa lähes kirosanan asemaan siirtyneeseen sanaan, dialogiin.

Minä olen elänyt yli kaksi vuosikymmentä monogaamisena ihmisenä ja kuvitellut sen olevan ainoa oikea keinoa elää romanttisissa suhteissa, joten voin sen kokemukseni kautta ymmärtää, miksi jotkut haluavat elää niin. Mutta niin kuin vaikkapa vegaanisen elämän, päihteettömyyden tai ateismin "valitsemiset", myös polyamoria on valinta, mikä ei tue tyypillistä kulttuurista narratiivia ja siksi aiheuttaakin usein vahvoja tunnereaktioita. Siinä kirosanassa, dialogissa, on yksi ongelma. Keskustelun osapuolten tulee molempien olla valmiita siihen ja kyetä purkamaan omia ennakkoasenteitaan keskusteluun. Itse en lähde keskustelemaan monisuhteisuudesta ja siihen liittyvistä valinnoista, mikäli toinen osapuoli on ennakkoasennoitunut valmiiksi minua vastaan. Tottakai osapuolten suhtautumiset aiheeseen on hyödyllistä olla tiedossa, mutta mikäli kumpikaan ei kykene kuulemaan oman sanomansa yli toista näkökantaa, ei keskustelu ole hedelmällistä. Vaadin dialogilta kuuntelu- ja argumentaatiotaitoja.

Me olemme kaikki keskeneräisiä ihmisiä. Me kaikki kamppailemme omien maailmankuviemme ja ideologioidemme kanssa jatkuvasti. Annetaan toistemme olla kesken ja tuetaan niiden maailmankuvien yhteentörmäyksiä ymmärryksellä ja lempeydellä. Ei dumata, vaan keskustelaan ja nähdään ihmiset ja heidän pelkonsa niidenkin asioiden taustalla, joita emme itse täysin ymmärrä. Vain siten rakennamme yhteistä, turvallisempaa, maailmaamme.  

"Me ei pystyttäis tohon" Vertauksista monosuhteisiin

Mustasukkaisuudesta ja seksistä

Otsikkojen aiheet ovat tyypillisimpiä mitä kohtaan keskusteluissa suhteestani. Eilen järkytin tuttavani, joka tuntee minut sekä kumppanini, niin pahasti, että hän jäi kirjaimellisesti paikalleen suu auki ja omien sanojensa mukaan "lokeroi ajatuksiaan hetken uudelleen" kertoessani suhteestamme. Juuri ostettu jäätelö alkoi sulaa ja kuola kuivaa. Siinä tilanteessa minun täytyy pyrkiä olla objektiivinen, ymmärtävä, kuunteleva ja rauhassa keskustella. Ja keskustelimmekin noin tunnin verran. Mitä keskustelussamme nousi tällä kertaa päällimmäisenä esiin?

Puhuimme mustasukkaisuudesta. Täytyykö polysuhteessa oppia hyväksymään mustasukkaisuus? Keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että mustasukkaisuuden tunne voi olla perusteeton ja väärä. Itse olen eri mieltä. Tunne itsessään ei koskaan ole väärä. Jokainen tunne on kokijalleen totta ja oikea. Se, mistä tunne johtuu, voi olla toiselle osapuolelle epäreilu. Kuvitellaan tilanne, että kumppani A on mustasukkainen kumppanistaan B, koska hänen työympäristönsä ruokkii pelkoa pettämisestä tai romanttisista kiinnostumisen mahdollisuuksista. Jos A alkaa epävarmaksi ja ryhtyy seuraamaan B:n toimintaa epäeettisin keinoin, kyse on subjektiivisten pelkojen konkretisoitumisesta kohteeseen, joka ei itse ole ruokkinut niitä. Ne pelot voivat olla vaikkapa traumapohjaisia aiemmista suhteista, lapsuudesta tai vaikkapa sivusta seuraamiensa suhteiden ongelmista. Ja monista, monista muista. Tällöin B on epäreilussa asemassa ja A tekee eettisesti vääriä tekoja, vaikka A:n perusteet ovat taustaansa nähden validit.

Tunne on oikea, vaikkakin vastapuolelle epäreilu. Oikea siksi, että sen kokeminen johtuu  selvästi jostain aiemmasta. Näiden tunnistaminen on askel terveempään keskenäiseen ihmissuhteeseen. Vaikka kokemukset ohjaavat tiedostamattamme toimintaamme, se ei tarkoita, että ne olisivat oikeutettuja siinä suhteessa. Niistä entisistä kokemuksista on hyvä puhua kumppanin kanssa, jotta kaikki osapuolet tietävät, mistä reaktiot saattavat johtua. Joten, viestinnän avoimuus, tuntuu, että korostan sitä kaikissa postauksissani. Mutta toisaalta, sitä ei voi korostaa liikaa.

Puhuimme myös seksistä. Keskustelukumppanini pohti vahvasti vertailuasetelmaa eri suhteiden välillä. Että tuleeko verrattua kahdenkeskistä suhdetta kumppaneiden toisiin suhteisiin. Polyamorisissa suhteissa on aina erilaisia sääntöjä, jotka ovat kumppaneiden kesken sovittavia. Eli jokaisessa polysuhteessa säännöt ovat erilaisia. Heti meidän suhteemme alussa kumppanini kysyi, onko jotain, mistä haluan/en halua tietää. Vastasin, että hänen ja hänen toisen kumppaninsa seksielämästä en halua kuulla. Eilisen keskustelun perusteella oivalsin, että tämä pyyntö on syntynyt osaltaan juuri vertailun pelosta. Että jos tiedän, mitä he tekevät, alkaisin vertaamaan meidän suhdettaan heihin. Ja vitsillä heitetty "en halua niitä mielikuvia" alkoi myöhemmin tuntua ihan asialliselta perustelulta. Enhän halua sukulaisiltani tai hyviltä ystäväpareiltanikaan kuulla heidän makuuhuonepuuhistaan. Ihan vaan siksi, että ei kiinnosta, ja siksi, että ne olisivat erikoisia mielikuvia aamuhimojen aikaan. Mutta myös siksi, että minun ja kumppanini "hyvän seksin kupla" on ihanan pehmeä ylläpidettävä mielikuva.

"En moraalisesti tuomitse, mutta kuulostaa sellaiselta, etten voisi meille kuvitella tuota järjestelyä" nousi jälleen esiin. Harva kykeneekään heteronormatiivisessa suhteessa eläessään ns. samaistumaan polyamoriaan, koska "omistushalu" (tätä voisi avata erillisessä postauksessa, tarkoitan tällä siis monosuhteiden menettämisen pelkoa ja siitä aiheutuvia reaktioita) monogaamisissa suhteissa on osittain menettämisenpelon aiheuttamaa hätää. Kenenkään ei mielestäni tarvitse "asettua toisen asemaan" tai verrata omaa suhdettaan toisten suhteisiin, koska ihmissuhdekokemukset ovat niin subjektiivisia, vaan ainoastaan kuunnellessaan ymmärtää ja hyväksyä toisten valinnat. Me tuttavani kanssa kykenimme keskustelemaan siihen sävyyn, että analyyttisesti etsimme yhteisymmärrystä ja kunnioitimme toistemme näkemyksiä. Kiitos siitä.

Mutta mustasukkaisuus itsessään on normaalia kaikissa ihmissuhdemuodoissa ja -suhteissa. Jokainen meistä, joka on elänyt pitkässä suhteessa, saattaa tunnistaa itsessään koettuja mustasukkaisuuden tai ulkopuoliseen ihastumisen tunteita. Itse väitän niiden olevan normaaleja. Meille on normaalia, että elämämme aikana, jossa voimme seurustella, ihastua ja rakastua useisiin ihmisiin, mutta emme samanaikaisesti. Kuitenkin pettämistilastot ovat silti suuria. Monogaamisissa suhteissa ihastumme satunnaisesti ulkopuolisiin (itsellenikin on niin käynyt monesti), mutta emme halua hyväksyä niitä tunteita, vaan pakenemme ja välttelemme niitä. Jälkeenpäin niistä voi syntyä jopa traumoja käsittelemättömien tunteiden hyväksymisen suhteen ja täten aiheuttaa toiselle osapuolelle aiheetonta mustasukkaisuutta. Tunteet on aina hyvä tunnistaa, käsitellä (yksin tai toisen kanssa), jotta niihin voi suhtautua neutraalisti ja jatkaa eteenpäin parhaaksi kokemallaan tavalla.

Myös polysuhteessa voi olla aihetta mustasukkaisuuteen. Emme me hyväksy kaikkea, vaan meillä on yhtälailla säännöt kuin monogaamisissa suhteissa. Jos sovittuja sääntöjä rikotaan, tai toinen osapuoli tulkitsee niin, on aihetta loukkaantua, MUTTA myös käsitellä mistä loukkaantuminen johtuu.

Ihmissuhteiden ylläpidosta

”Etäihmissuhteet”

Minä olen heittäytyjä. Innostuessani lähden toteuttamaan inspiraatiotani täydellä tarmolla ja halulla. En välttämättä taitavasti, mutta ainakin intohimoisesti. Sellainen olen ollut, ja olen edelleen, myös ihmissuhteissa. Tykästyn, en romanttisessa mielessä, usein ystäviini ja haluan viettää heidän kanssa paljon aikaa ja jakaa elämääni kausittain paljonkin tiettyjen ihmisten kanssa. Sitten tulee hiljaiselon aika. Saatamme olla pitämättä yhteyttä viikkoon, kuukauteen tai vuoteen. Ajattelen jopa, etten voi tykätä ystäväni Facebook-päivityksestään, jos emme ole olleet yhteydessä aikoihin. Kunnes tulee Facebookin tapahtumakutsu synttäreille. Ja homma jatkuu niillä synttäreillä siitä, mihin viimeksi jäi. Tunnistan itse olevani se ylineuroottinen analysoija, joka miettii tällaista kummallista yhteydenpidon symboliikkaa. Ja hiljalleen olen oppinut olemaan sen kanssa ”ihan fine”.

Nykyisessä suhteessani olen osapuoli, jolla ei ole muita romanttisia suhteita tällä hetkellä. Siitä johtuen toisinaan kumppanini on huolissaan muista ihmissuhteistani. Huoli on, että ylläpidänkö muita suhteitani, onko minulla tarpeeksi vapaa-ajanvietettä ja kohtaanko uusia ihmisiä tarpeeksi. Huoli aiheutuu tietenkin riittämättömyydenpelosta ja yksinäisyyden ehkäisemisestä.  Vaikka en tapaile ketään, olen kuitenkin yhteyksissä moniin ystäviini lähes päivittäin sosiaalisen median eri viestipalvelimien kautta. Juttelemme henkilökohtaisista asioista, jauhamme turhuuksia lähettelemme kuvia, kerromme huolemme ja innostuksemme. (Tietäjät tietää, kiitos teille ystävät) Ystävyyttä ja ihmissuhteita ei mitata fyysiseen läsnäoloon käytettävän ajan mittapuulla, vaan yhteyden, ylläpidon ja välittämisen mittapuilla. Ystävyyssuhteet ovat vilpittömiä, missä kukaan osapuoli ei hyödy, syyllistä tai havittele jotain enemmän. Ystävyyssuhde on kuin peilikuva. Niin terve kuin miten siihen itse suhtaudut.

Itselläni kirjoitukseni ensimmäinen lause ”Minä olen heittäytyjä.” assosioituu parisuhteiden osalta heteronormatiivisten lasien läpi omistushaluun. Aiemmissa heteronormatiivisissa parisuhteissani olen ollut se, joka on ”satakymmenen lasissa” ja antanut itsestäni kaiken olettaen, että kumppanini ottaa sen vastaan ja tekee samoin. Usein niissä suhteissa olen ajatellut, että annan toiselle osapuolelle enemmän kuin mitä saan. Nykyään ymmärrän, ettei se ole terveen suhteen merkki eikä vaatimus. Voin olla sen ”satakybä messis”, vaikka en kaikkea valveillaoloaikaani käyttäisikään suhteen ylläpitämiseen, sen pohtimiseen, sen huoltoon, sen parantamiseen, siinä onnistumiseen, kumppanin/kumppaneiden miellyttämiseen, vaan nauttisin kaikesta muustakin ympäröivästä maailmasta ja omista aktiviteeteistäni.

On toki luonnollista, että rakkaansa kanssa haluaa jakaa kaikkea itseä kiinnostavaa mahdollisimman paljon, mutta on hyvä tunnistaa, milloin niitä jakaa 1) puhtaasta tiedonjaon halusta, 2) siksi, että kumppani tietää missä olet ja milloin, ja kääntäen, että koet tarpeelliseksi jakaa asian, jotta kumppanisi tietäisi, mitä teet ja 3) puhtaasta yhteyden ylläpidon ja vilpittömyyden merkistä, että haluat avoimesti kertoa innostuneesi jostakin sinulle tärkeästä asiasta. Näiden motiivien tunnistaminen on tärkeää ja hyödyllistä, koska näissä olen tunnistanut itsestäni egoistisia piirteitä ja tarvetta todistaa omaa selvitymistään. Näiden tulkitseminen viestinnässä toki (harmittavan) usein poikkeaa kertojan ja kuulijan välillä. Mutta siihenkin auttaa toimiva, toista kunnioittava ja vilpitön viestintä. 

Varattu sinkku Tinderissä

”En oo sinkku, mut lähetkö silti treffeille?”

Minulla on ensimmäisen kerran ollut Tinderprofiili kesällä 2014. Löysin sieltä hyvin seuraa ja pidin aplikaatiosta. Olin ollut silloin yli puoli vuotta sinkku ja sinkkukesä oli alkamassa. Ajattelin, että tämän kauttahan voin ottaa siitä monin verroin irti. Otinkin. Tapailin ja ihan vain tapasin ihmisiä, koetin löytää pidempiaikaista kumppania – tuloksetta. Unohdin aplikaation alkusyksyksi kun opinnot alkoi, kunnes loppuvuodesta siellä vastaan tuli henkilö, joka lähestyi minua ja sen seurauksena seurustelimme lähes puolitoista vuotta. Erosimme viime toukokuussa ja ajattelin Tinderin lataamisen uudelleen olevan hyvä idea (vinkki: ei ollut). Sitä hetken selailin (paljon tiukentunein kriteerein, ehkä edellisestä oppineena) kunnes löysin kiinnostavan persoonan.

Hän ei tullut vastaan Tinderissä vaan ihan tosi elämässä. Hän oli nykyinen kumppanini ja tapasimme yhteisen ajanvietteen merkeissä. Minulla on ollut vahva ammatillisiin asioihin liittyvä moraali, enkä ole halunnut sekoittaa tunteita ja työskentelyä yhteen - olipa sitten kyse työstä tai harrastetoiminnasta. Se on johtunut suurimmilta osin siitä, että olen aiemmissa ympyröissä onnistunut pilaamaan yhteistyöt ns. ”säätöjen takia” ja siksi yhdistän tämän defenssin ”kollegiudesta” edelleen ”kiellettyyn rakkauteen”. Nyttemmin olen oivaltanut että on merkittävä ero vain viehättyä kuin rakastua toiseen ihmiseen, joka jakaa saman mielenkiinnon kohteen. Tämä aiheutti tässäkin tapauksessa suurta kamppailua ja itsetutkiskelua, kun en ollut varma kummasta oli kyse. Vasta tutustuttuamme syvemmin, oivalsin, että se viehättyminen johtaa rakastumiseen vasta sitten, kun molemmat osapuolet sitä haluavat, eivätkä tahdo tietentahtoen satuttaa toista tai pelkästään hyötyä toisesta.

Vaikka olin jo kerran elänyt avoimessa parisuhteessa, tämä suhde toi siihen vahvasti uudenlaisen lähestymistavan. Aiemmassa suhteessani olin kumppanini kanssa vasta myöhemmin suhteen alettua päättänyt, että voimme vapaasti tehdä mitä haluamme, mutta emme halua tietää niistä. Toisin kuin silloisessa suhteessa, päätimme nyt jo alusta alkaen, että suhteessamme kerromme mitä tapahtuu myös muiden suhteiden osalta. (Tietenkin sen puitteissa, mikä on oleellista suhteemme kannalta) Formaatti oli käytännössä sama, mutta sovitut toimintamallit eri. Tämä on yksi polyamorian tunnistettavista erilaisuuksista – kaikki polysuhteetkaan eivät toimi samoin säännöin (kuten eivät heteronormatiiviset suhteetkaan), ja meilläkin on sovittuja sääntöjä eikä kaikki toiminta ole hyväksyttyä. Nyt on täytynyt oppia sanoittamaan, jos kiinnostuu jostain muusta sen verran, että haluaisi edetä eteenpäin. Tämähän ei yleisesti heteronormatiivissa suhteissa olisi hyväksyttyä.

Olen edelleen Tinderissä, vaikka nykyinen suhteeni onkin kestänyt jo lähes puoli vuotta. Päätin kuitenkin jo alkuvaiheessa, että haluan mainita asiasta profiilissani. Esittelytekstini lopussa lukee: ”elän avoimessa etäsuhteessa”. Osaltaan siksi, että polyamoria käsitteenä on subjektiivisten huomioideni mukaan aika tuntematon. Tämä kirvoittaa usein keskustelunalkuja Tinder-matcheiltani. Tyypillisimmät ovat: ”Mitä tarkoittaa avoin etäsuhde?”, ”Avoin etäsuhde, mikä se o?”, "Voiko tommonen avoinsuhdehomma toimia?" tai kaikkien aikojen paras: ”Jos avoin etäsuhde on sitä mitä luulen, täällä on yksi avoimesti sinkkuna oleva valmiina estottomaan yhdyntään (ei miellään etäisesti)”. Eli kohtaan siellä usein ennakkoluuloja missä polyamoria nähdään seksuaalisesti moraalittomana ja estottomana ja siksi ajatellaan, että olisin valmis lähes mihin tahansa. Näiden pohjalta en tiedä, mitä Tinderistä haen. Ehkä toivon löytäväni sieltä kumppanin, joka yhtä epätoivoisesti hakisi määritelmää omalle avoin-/polyihmissuhdestatukselleen, tai ehkä haen sieltä vain iltoihini huvittuneisuutta eriskummallisista profiiliteksteistä. Sanoin aiemmin, että 1/100 Tinderin käyttäjistä on ihan fiksuja, se pitää edelleen paikkansa, eikä (valitettavasti?) liity siihen, miten he suhtautuvat polyamoriaan) Eli ehkä olen siellä vain siksi, että koen voivani valistaa jotakuta tai ihan vain siks, että voin sanoa olevani Tinderissä? 

Voiko tuo suhde olla kaikille osapuolille ihan fine?

”Voiko tuo suhde olla kaikille osapuolille ihan fine?”

Usein kohtaan ennakkoluuloja, että olenko kumppanilleni ”se toinen” tai ”nuori rakastaja”. Kun vastaan kielteisesti, jatkokysymys on poikkeuksetta: ”Onko tuo todella kaikille osapuolille ihan fine?” Ihmiset pyrkivät käsittelemään oman maailmankuvansa ulkopuolisia asioita ensin kieltämällä ne. Että asia, josta ei tiedä, ei voi olla totta, koska jos se olisi, joutuisi hyväksymään oman vajavaisuutensa ja kehittymään. Pahimmassa tapauksessa tämä voi aiheuttaa provosoitumista epävarmuuden keskellä, mutta silloin kun jonkun maailmankuva järkkyy, on hyvä kuunnella ja pyrkiä selittämään ymmärrettävästi.

Ennen kuin vastaan otsikon kysymykseen, on hyvä ymmärtää, mistä kysymys kumpuaa. Heteronormatiivinen yhteiskunta tukee kahden (usein heteroseksuaalisen) ihmisen välistä romanttista suhdetta. Vähitellen myös muunlaiset suhdemuodot ovat saaneet yleisesti hyväksyttyä jalansijaa, kuten samaa sukupuolta olevien suhteet. Kulttuurissamme on hyväksyttyä erota, tapailla useampaa samaan aikaan, taas seurustella, taas erota. Viettää siis elämänsä useassa eri romanttisessa suhteessa. Mutta jostain kumman syystä näiden tekeminen yhtä aikaa ei ole yleisesti hyväksyttyä. Ihminen viehättyy helposti, mutta moraalikäsityksemme ei tue sitä, että saisi viehättyä ja nauttia useasta ihmisestä romanttisessa suhteessa samanaikaisesti. Mikä on sinänsä mielenkiintoista, koska ihminen ei kuitenkaan evoluutiossa ole kehittynyt sellaiseksi kivirobotiksi, joka voisi kieltää tunteensa systemaattisesti. Pitkissä parisuhteissa on jopa tullut hyväksytyksi ihastua toisiin, kunhan se vain ei johda mihinkään konkreettiseen. Jos hyväksyisimme useamman romanttisen suhteen samanaikaisesti, eli polyamorian, tunnettuna parisuhdemuotona, voisin väittää, että pettämistilastot putoaisivat.

Joten kyllä, tämä on kaikille osapuolille täysin fine. Kukaan ei ole kellekään ”se toinen” tai minkäänlainen kakkonen, vaan kaikki ovat mahdollisimman tasa-arvoisessa asemassa. Kaikki kykenevät kunnioittamaan toistensa tarpeita ja hyväksyvät nopeatkin tilanteiden muutokset, jos ne ovat oleellisia jollekin suhteelle. Jos yksi suhde voi huonosti, se heijastuu välittömästi myös muihin suhteisiin. Siksi toivomme toisillemme pelkkää hyvää. Tämän suhteen aikana olen vihdoin oppinut, mitä todella tarkoittaa, kun joku "tarvitsee vähän omaa aikaa" tai "omaa tilaa". Olen myös oppinut, että sen pyytäminen ei tarkoita mitään niin dramaattista kuin olin olettanut, vaan pelkästään hetkeä hengittää syvään ja olla rauhassa ajatustensa kanssa.

Polyamorinen suhde vaatii toimiakseen avoimuutta. Avoimuuden merkitys itselleni on korostunut nykyisen suhteen myötä, vaikka aina olen kokenut olevani avoin ja rehellinen ihmissuhteissa. Totta kai on myönnettävä, että useamman ihmissuhteen pyörittäminen arjessa ei aina ole helppoa ja mutkatonta. Täytyy priorisoida, järjestellä, suunnitella, ottaa huomioon, kuunnella ja kertoa.  Kun suhteet perustuvat avoimuudelle, ei ehdi antaa tilaa esimerkiksi kateudelle tai mustasukkaisuudelle. (Näistä kalvavista tunteista olen löytänyt itseni aiemmissa suhteissa) Jos jokin painaa mieltä, se täytyy sanoittaa ja käsitellä mahdollisimman pian, ettei se kasva möröksi ja muuta toimintaa merkittävästi.

Tähän liittyy vahvasti viestiminen, kommunikointi ja uskallus kertoa omista ajatuksistaan ja tunteistaan sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat. Täytyy uskaltaa viestiä suoraan ja avoimesti vaikka se pelottaisikin. Siihen pelkoon voi usein liittyä aiemmin mainittuja defenssejä, mutta niidenkin sanominen sillä hetkellä on tärkeämpää ja kehittävämpää kuin patominen. Vain mainitsemalla ja kertomalla tunteistaan, niitä voidaan yhdessä käsitellä, ja tunnistaa, mistä pelkoreaktio johtuu. Ja kun kumppani kertoo sellaisesta asiasta, sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä, koska pelkoreaktio perustuu toisen aiempiin kokemuksiin mitkä heijastuvat pelkona nykyisyyteen. Niistä syntyy keskustelu, joka poikkeuksetta johtaa vahvempaan yhteyteen ihmissuhteessa. Kertomalla peloistaan, osoittaa hyvin syvää luottamusta kumppaniin, koska omien pelkojen jakaminen toisen kanssa on kuin antaisi toiselle ladatun kiväärin piipunsuu omalla ohimolla. Niitä voi käyttää toista vastaan, mutta niiden kautta voi oppia ymmärtämään toisen reaktioita myös sanattomalla tasolla. 

Aina on hyvä päättää aikamme suureen filosofiin, Robiniin. 

”Mut mun elämässä riittää kun oot tässä” 

Ennakkoluuloja polyamoriasta

”Minä en sinun perverssiä parisuhdettasi hyväksy” – polyamoriasta kohdattuja ennakkoluuloja

Tämä on erityisesti kirjoitettu sinulle, heteronormatiivisen yhteiskunnan tiedostamaton jäsen.

Olen elänyt lukuisissa heteroparisuhteissa vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Uusimman parisuhteeni aloitin kesällä 2016 ja siitä muodostui luonteeltaan hyvin erilainen mitä aiemmat suhteeni olivat olleet. Elämme polyamorisesti, eli kummallakin osapuolella saa olla useampia romanttisia ihmissuhteita. En kirjoituksessani keskity meidän väliseen ja välisiin ihmissuhteisiin, koska se ei ole aiheen pihvi, vaan keskityn kertomaan, millaisia ennakkoluuloja ja vastaanottoja olemme läheisiltämme ja tuttaviltamme saaneet ja miten ne ovat muovanneet meitä, meidän suhtautumistamme ja meidän suhdettamme. Olisi naiivia väittää, että ne eivät vaikuttaisi mitenkään meihin, koska totta kai kaikissa tilanteissa ympäristön suhtautuminen liittyy siihen, millaiseksi identiteettimme muovautuu. Se voi vahvistaa, mutta se voi myös hajottaa. Tähän mennessä koen, että se on vain vahvistanut omaa identiteettiäni. Korostan, että tämä on vain minun näkemykseni ja puhun vain omakohtaisista kohtaamisistani. Toisinaan vähemmistön äänellä puhuessa kuulija saattaa assosioida tilanteiden olevan kaikille kyseisen vähemmistön edustajille tuttuja ja niin ei tietenkään voi olla. Kokemukset ovat aina subjektiivisia ja tapauskohtaisia.

On myös subjektiivisesti määriteltävissä, miten vahvasti seksuaalinen identiteetti ja parisuhdekäsitys liittyvät muuhun persoonaan ja identiteettiin. Itse näen niiden olevan hyvin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Koska ollakseen hyvä, rakastava ja arvostava kumppani, täytyy olla henkisellä tasolla sinut suhteen ja sen monimuotoisuuden kanssa. Toki myös yhteisen parisuhteen kautta määrittyy suhtautuminen kumppanin muihin suhteisiin ja tätä ne vaikuttavat identiteettiin.

Kirjoitan ensimmäistä kertaa julkisesti kokemuksistani, ja vaikka yleisesti olenkin asian suhteen hyvin avoin (puhun jopa tuntemattomille yleisöille aiheesta lavalla), tunnustan, että minua pelottaa ja jännittää. Mainitsin alussa, että olen elänyt useammassa heteroparisuhteessa. Kertaakaan niissä suhteissa kukaan läheiseni ei ole kyseenalaistanut kumppanini suhtautumista minuun tai verrannut itseään suhteisiimme ja sanonut, ettei itse voisi elää noin. Ensireaktiot ovat usein olleet ”Oi, ihanaa, paljon onnea”, ”No, koskas niitä häitä tanssitaan” tai ”Olet niin ansainnut tuon onnen”.  Kertoessani uusimmasta polyamorisesta suhteestani reaktiot eivät kuitenkaan ole olleet lähellekään aiempia. Olen saanut osakseni hämmästyneitä ilmeitä, kysymyksiä kumppanini moraalista, hedonismista, omistushalusta, äitisuhteesta, vertauksia jopa pedofiliaan (meillä on noin 10v ikäeroa) sekä zoofiliaan. Nämä reaktiot pöyristyttivät. Aivan kuin minä olisin menettänyt kontrollini ja olisin ollut jonkun mielisairaan alistajan vietävissä. Koin nämä loukkauksena, koska epäilykset kumppaniani kohtaan korreloivat samalla minun harkintakykyyni. Että kuvitteleeko tuo ystävä, että minä olisin yhtäkkiä muuttunut sellaisen ihmisen vietäväksi. Kertomani ilouutisen jälkeen sain usein, tai jouduin, ensimmäiset kymmenen minuuttia tai jopa tunnin perustella kumppaninvalintaani ja kertoa hyvinkin henkilökohtaisia yksityiskohtia suhteestamme ja sen muodosta. Ja että olen erittäin onnellinen eikä minua ole aseella uhattu tähän, en ole manipuloitu enkä ota vastaan rahaa tai tunne olevani luvaton jalkavaimo.

Ymmärrän, että ympäröivä heteronormatiivinen yhteiskuntamme ruokkii automaattisesti tällaisia suhtautumisia. Jos ei ole koskaan aiemmin kohdannut polyamoriaa tai polyamorisesti elävää ihmistä, on mielessä varmasti paljon kysymyksiä. Saman tunnistin itsestäni, kun ensimmäinen ystäväni alkoi seurustella monikulttuurisessa parisuhteessa. Koin oikeudekseni kysellä mitä kummallisimpia kysymyksiä ymmärtämättä, millaiseen kiusalliseen tilanteeseen ystäväni asetin. Kysymykset ovatkin sallittuja. Vain vastaamalla ja keskustelemalla vähemmän tunnetusta suhdemuodosta, sisäänrakennetut ennakkoluulot ja käsitykset voivat muuttua. Mutta totta kai kommunikoinnin tulee olla molemmin puolin arvostavaa ja kunnioittavaa ja kummankin tulee voida sanoa, jos ei halua vastata tai keskustella tietyistä osa-alueista. Siksi olenkin avoimesti kertonut ja jakanut kokemuksiani – en ainoastaan puolustaakseni itseäni, vaan ajattelemalla, että näin saatan rakentaa parempaa maailmaa myös muille samassa tilanteessa eläville jatkossa, sekä tietenkin lisätä keskustelukumppanini avointa maailmankuvaa.

Näiden välillä rankkojenkin kohtaamisten ja keskustelujen ohella huumori on pelastanut mielenterveyteni. Minulla on eräs ystävä, jonka kanssa aiheesta on voinut vapautuneesti ja turvallisesti heittää vitsiä ja mennä hyvinkin ronskin suhtautumisen rajamaille. (Miksi kutsutaan parisuhdetta, missä seurustelee imurointia vihaavan ihmisen kanssa? Pölyamoriaksi) Huumorin keinoin itselle vaikeiden aiheiden käsittely on ollut pelastus. Kyky asettaa itsensä kohtaamiensa tilanteiden yläpuolelle, nähdä niissä huumoriarvo ja uskaltaa nauraa niille ja niiden kautta kohtaamilleen ennakkoluuloille, on aiheen prosessoinnin kannalta erittäin voimaannuttava toimintatapa.

Uudesta kumppanista kertominen omille vanhemmille on aina jännittävää ja erityistä. Jokainen lapsi toivoo ja odottaa vanhempiensa hyväksyntää ja kutsua joulupöytään, mutta omakohtaisesti tämä ei kuitenkaan toteutunut. Oma konservatiivisesti uskovainen vanhempani pyrki tietyn aikaa suhtautumaan neutraalisti parisuhteeseeni ja sen muotoon, mutta tilanne lopulta eskaloitui siihen, että hän koki oikeutetuksi esittää minulle ja kumppanilleni tappouhkauksia. Vaikka minä olen erilailla ajattelevana pyrkinyt koko elämäni suhtautumaan häneen kunnioittavasti ja arvostavasti, tässä meni oman hyväksyntäni raja. Päätin, että näin ajatteleva ihminen, oli hän sukulainen tai ei, ei ansaitse minun läsnäoloa elämässään eikä minun loputonta kunnioitustani. Jopa omaan vanhempaan voi ja täytyy voida laittaa välit poikki oman turvallisuuden tunteensa puolesta. Tämän olen vasta uuden suhteeni kautta ymmärtänyt – myös henkisesti turvallinen tila on jokaiselle perusoikeus eikä sen loukkaamista tarvitse kenenkään hyväksyä. Tämä suhtautuminen kertoo enemmän hänestä, hänen peloistaan ja mielenterveydestään kuin minun valinnoistani. Edelleen, jos hän sattuu lukemaan tämän, haluan sanoa, että kunnioitan hänen elämänvalintojaan ja toivon hänelle edelleen kaikkea hyvää omassa uskonvalinnassaan. Sannin laulun sanoin ”terkkuja kotiin”.

On rajua joutua käsittelemään sanottuja lauseita, joiden tarkoitus on ollut henkisesti satuttaa. En usko, että vanhempani todella haluaisi fyysisesti minulle pahaa, mutta jo pelkkä mielikuva siitä, saa minut lamaantumaan. On todella raskasta ja surullista joutua pelkäämään oman turvallisuuden takia. Kyseinen episodi on saanut monia defenssejä pintaan, joita on joutunut käsittelemään ja näin muovaamaan jälleen identiteettiään. Olen onnellisessa asemassa, että kumppanini on rohkeasti uskaltanut ja kyennyt tukemaan minua niissä kasvukivuissa ja voinut olla henkisesti ja fyysisesti läsnä silloin, kun on ollut vaikeaa. Niin suurta kiitosta en osaa edes sanoittaa.

Tämän kokemuksen lisäksi olen kohdannut ennakkoluuloja liittyen siihen, onko tämä vain ohimenevä ajanjakso. Vaikka olisikin, niin tämän jälkeen olen monin tavoin vahvempi ja vastaanottavaisempi kaikkiin ihmissuhteisiin liittyen. Olen oppinut kohtaamaan ihmiset, heidän piirteensä ja tarpeensa objektiivisesti ilman oman edun tavoittelua. Se on suuri lahja. En kuitenkaan usko, että polyamoria voi olla pelkkä ”ajanjakso”, se kuulostaisi kovin hedonistiselta ja kaukaiselta uskomukselta. Uskon, että polyamorian tunnistaminen itsessä on lopulta jokaiselle kauan kadoksissa olleen totuuden hyväksymistä.

Usein myös ihmiset ovat verranneet että ”minä en kykenisi elämään noin”. Aluksi kyseenalaistin omaa polyamorisuuttani, koska useat eivät voi kuvitella elävänsä samoin, mutta sitten ymmärsin, että ei monet ymmärrä muitakaan elämänvalintoja, ja se on heidän valintansa olla ymmärtämättä. Se helpotti hahmottamaan ennakkoluulojen laatua.

Otsikossa oleva lainaus on myös kyseiseltä uhkailleelta vanhemmaltani. Hän vertasi polyamorista suhdettani zoofiliaan ja hyväksikäyttöön. Siinä kohtaa koin jälleen loukatuksi oman arviointikykyni ja moraalini. Ymmärrän, että hän peilaa omaa moraaliaan hyvin eritavoin kuin minä, mutta toivoin ja pyrin pitkään dialogiin missä näkemyseroista riippumatta voisi toimia kunnioittavalla ja sivistyneellä asteella. Dialogissa läsnä tulisi olla kuunteleminen, kunnioitus ja vilpitön kiinnostus asiaan ja sen ymmärtämiseen. Hyvin pitkälle jaksoinkin argumentoida ja pyrkiä oikaisemaan mitä erikoisimpia syytöksiä, mutta pian tuli raja vastaan henkisesti turvallisella tilallani ja päätin luovuttaa.

Kun kumppanini kokosi Star Wars legoja, sanoin, että vanhempani nimittäisi tuota tuotosta Ilmestyskirjan hirviöksi. ”Ai minua vai tätä?”, hän kysyi. Kysymys oli validi. Luulen, että vanhempani näkee kumppanini sairaana hahmona, mitä voi käyttää esimerkkinä oman pelottavan alisteisen uskontonsa piirissä – verrata sitä syntiin, saatanaan, kadotukseen ja mitä kummallisimpiin raamatullisiin vertauksiin, joista kaikkia en onneksi edes tiedä. Se oksettaa minua ja aiheuttaa surua, millaisessa maailmassa ja uskomuksissa jotkut todella elävät. En todellakaan toivo kenellekään sellaisia läheisiä, jotka eivät voi tukea, olla läsnä ja auttaa omia rakkaitaan. Jos jotain joululahjaksi toivon, niin keskustelutaitoja ja inhimillistä ymmärrystä.

Jokainen uskokoon mihin ja miten haluaa. Minä uskon rakkauteen.